Óli kulunut puoli vuotta Hugon lähdöstä. Uusi elämäni Hopen kanssa alkoi hyvin. Tunsin että elämäni oli normaalia. Olin äiti, minulla oli iso talo ja paljon ruokaa jääkaapissa. Mies vain puuttui.



Mutta jotain vaikutteita Hope oli saanut isältään. Hän oli välillä hyvin kiukkuinen, ja hänen silmänsä joskus kiilsivät samalla tavalla, millä tavalla Hugon silmät kiiluivat. Voi Luoja että toivon että tämä on vain lapsuuden juttu. En halua että Hopesta kasvaa isänsä tapainen Saatanan palvoja.



Talo rappeutui, kattoon tuli reikiä niin että aina kun satoi koko talo oli aivan märkä. Päätin palakta talonmiehen korjaamaan talon, että minun ja Hopen ei tarvitsisi kastua joka syysilta.
Yksi ongelma oli taas vastassa. Minulla ei todellakaan ollut paljon rahaa. Luotin itseeni. Puin parhaan mekkoni päälle ja lirkuttelin talonmiehelle.
"Voi sinä komea talonmies. Haluaisitko korjata taloni katon puoleen hintaan? KOrvaan kyllä kaiken jollain tavalla ;D...." lirkuttelin, ja iskin silmää hänelle.



Mies ryntäsi intoa puhkuen talon seinustalle, pystytti tuollainen jutun minkä kaikki talonmiehet kai pystyttää kun ne korjaa kattoa. Tämä mies olikin helppo nakki. Ja hyvännäköinen sellainen...



Päätin jälleen kerran että tuo mies olisi sopiva vara-isä Hopelle. Hyvännäköinen, hyväluonteinen, ei ehkä hirveän rikas mutta hänellä oli kultainen sydän. Ja uskon että hän osaa suudella. Minua tietenki, eikä Hopea.



Seuraavana päivänä soitin talonmiehelleni.
"Emma tässä moi! Olit eilen korjaamassa taloani. Tulisitko tänään käymään talollani, että voisimme sopia maksusta. Ja tarjoaisin kahvit sinulle ja ehkä jotain muutakin? Miten on?", kysyin ja odotin vastausta.
"No kyllähän se käy. Ei minulla ole tänään muuta ohjelmassa kuin pitää mennä puhdistamaan naapurin tädin rännit. Tulen sinne iltapäivällä", talonmies vastasi.

"IIIIIIIIIIIK!!!! MITÄ LAITAN PÄÄLLENI???!!", mietin ja olin hyvin innoissani. En muista milloin olisin ollut näin iloinen. Eiku hei, olin silloin näin iloinen viimeksi kun synnytin Hopen.



Iltapäivä koitti, ja talonmies Toivo saapui paikalle. Tein hyvin rohkea liikkeen ja suutelin Toivoa poskelle. Toivo vastasi poskisuudelmaani suutelemalla minua toiselle poskelle.
Katsoimme toisiamme silmiin. Otin Toivoa kädestä kiinni ja vein hänet sisälle. Kaikki tämä tapahtui, koska tunsi sydämessäni että tämä on oikein.

Toivo on oikea.



Sisällä suutelumme muuttui erilaiseksi ja kuiskasin Toivon korvaan.
"Taidan pitää sinusta"
"Niin minäkin sinusta. On outoa sanoa näin vaikka emme ole tunteneet toisiamme kauan. Mutta sinä vain vedät minua puoleesi", Toivo sanoi ja veti minut suudelmaan.

Keskustelimme syvälliä seuraavan tunnin ajan, ja rakastuin tähän mieheen yhä enemmän ja enemmän. Nousin ylös sohvalta, ja kävelin vessan viereiseen huoneeseen.



"Toivo. Tässä on tyttäreni Hope. Hope, tässä on mies jota rakastan, Toivo", sanoin ja odotin Toivon reaktiota. Mitä hän mahtoi ajatella yksinhuoltajaäidistä.
"Sinulla on lapsi? Minä rakastan lapsia! Ja Emma. Taidan rakastaa myös sinua", Toivo sanoi.

Syötin Hopen ja vein hänet takaisin huoneeseensa. Otin Toivoa kädestä kiinni ja istuimme jälleen sohvalla. Toivo laittoi kätensä olkapäitteni taakse ja katsoi minua silmiin.



En enää hallinnut itseäni. Hyökkäsin Toivon kimppuun kunnon ranskalaisin suudelmin ja Toivo vastasi suudelmiini. Käteni vaelteli ympäri hänen kehoon, mutta varoin että se ei mennyt lantion alapuolelle.
Suutelin Toivon hartioita, kaulaa. Ihana mies. En halunnut että tämä hetki päättyisi ikinä.



Kulin oven avautuvan ja paukahtavan kiinni. Irtauduin Toivon suudelmista ja katsoin kuka oli tullut ovesta sisään. Sydämeni melkein pysähtyi. Se oli HUGO. Viimeksi olin nähnyt hänet puoli vuotta sitten kun hän oli lähtenyt. Enkä ollut kaivannut häntä hetkeäkään.
"Kuka hän on?", Toivo kysyi ja katsoi ensiksi Hugoa, ja sitten minua.
"Hän on...", olin aloittamassani lausetta, kun Hugo keskeytti minut.

"Olen Hugo! Emman mies, ja Hopen isä. Kuoleman tuoja teille kaikille, HAHAHAH!" Hugo sanoi ja nauroi ilkeästi. Nousin sohvalta ja kävelin Hugon luokse.



"Mitä sinä teet. Petät minua?", Hugo kysyi ja katsoi minua tuivasti.
"Kuules nyt. Me emme ole enää yhdessä. Vihaan sinua, enkä halua että tapaat tyttäreni", sanoin ja olin lyödä Hugoa, mutta hallitsin nyrkkini.

"En välitä mitä sanot, mitä aiot tehdä ja kenen kanssa. Tänä yönä sinä ja tuo miehen renttu kuolette. Ja minä lähden täältä talosta tyttäreni kanssa. Lähdemme Manalaan, jossa opetan Hopea, ja kasvatan hänestä Manalan uuden valtiaan!! HOPESTA TULEE NIINKUIN MINÄ JA HÄN HALLITSEE VIELÄ JOSKUS KOKO MAAILMAA!!", Hugo huusi ja pelästyin.

Oliko tämä loppu?