tarina saa jatkoa täällä:

thanks Hope!

Listaan kaikki tarinani, legacyni :>

legacyt
Legacy Elfman
Legacy Bloom
Legacy Gregg

UUSI LEGACY -----> Legacy Vink
jokaiseen voi pistää kommenttia!

Tänne ----------------->

http://dirtygirl.vuodatus.net/

Lopetan näihin maanantain tunnelmiin thanks Emma tarinan.
Haluan kiittää kaikkia lukijoita :)

Ja vielä sen verran että vielä joskus saattaa ilmestyä tarina Hopen elämästä Manalassa, mutta en lupaa mitää.

Hyvää syksyä kaikille!

"Minä suojelen perhettäni viimeiseen hengen vetooni asti! Älä edes kuvittele että voisit vahingoittaa meitä!", huusin ja näytin Hugolle nyrkkiäni. Hugo vain nauroi ja tönäisi minut maahan.
"Au!", kiljahdin ja olin varma että nyt tuli loppu.



"Älä koske Emmaan, muuten saat katua!", Toivo sanoi, joka oli ryhdistäytynyt sohvalta. Hänellä oli kädessään MegaPyssy2907, joka tappoi kärpäsen tai jopa demonin. Tässä tapauksessa demonin.
"EI! Et voi tehdä tätä. Jos jätät minut henkiin, lupaan että saat jäädä henkiin, ja vain Emma kuolee", Hugo yritti suostutella.

Toivo mietti hetken, ja oli kääntyvinään pois. Muttä sitten hän latasi aseen ja osoitti sillä Hugoa.
Kuului PUM PUM!



Ase pamahti, ja Hugo karjui apua. Hän peittyi mustaan, ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin elämääni. Nyt hän oli poissa. Lopullisesti. Ei enää pahoja painajaisia, tai pelkoa.

Nyt kaikki oli hyvin.



"Haluaisitko muuttaa asumaan tänne minun ja Hopen kanssa?", kysyin Toivolta.
"Se olisi kunnia", Toivo vastasi. Ojensin Hopen Toivolle, ja näin Toivon silmissä isän raukkautta, joka puuttui Hugon silmistä.
Kukaan ei voisi erottaa meitä!



Muutimme uuteen, hienoon taloon, joka ei ollut musta, vaan se oli täynnä pastellivärejä. Rakastan pastellivärejä. Talo oli kivaa vaihtelua verrattuna vanhaan, mustaan veriseen talooni.
Uskon että tulisimme hyvin toimeen. Nyt Hopellakin oli ihana huone.



Sekä minä että Toivo muutimme ulkonäköämme. Toivosta tuli paljon komeampi, ja minusta paljon ei niin synkempi. Kumpa vain Hope kasvaisi, niin pääsisin stailaamaan hänetkin. Hänestä tulee niin pinkki ja kaunis kuin ihminen vaan voi olla.




Mutta tällä hetkellä pahin pelkoni kuitenkin on että Hopesta tulee samanlainen kuin isästään. Että jokin pahuuden siemen olisi jäänyt hänen sydämeen. Jos onkin, niin ehkä aika parahantaa? Ainakin toivon niin. Ja teen parhaani.



Kerron nyt salaisuuden. Olemme Toivon kanssa yrittäneet toista lasta. Ja minusta tuntuu että olen raskaana. Voi miten ihanaa minusta olisi synnytttää Toivolle lapsi. Vaikka rakastankin Hopea, haluan silti lisää lapsia.



Aika kuluu nopeasti. Nimittäin Hope kasvoi iloisten synttäreiden aikana taaperoksi. Hän on jo iso tyttö. Mutta ainakin ulkonäöllisesti hänessä on hyvin paljon isänsä näköä. Toivottavasti luonne on kuitenkin minulta peritty.



Uskon että Hope ei muista mitään oikeasta isästään. Hän on kiintynyt todella hyvin Toivoon, ja pitää Toivoa oikeana isänä. Ja ainakaan vielä Hope ei ole kysellyt että miksi hänen ihonsa on niin oudon värinen. Hyvä niin, en ole vielä keksinyt että miten aion joskus kertoa hänellä että hänen isänsä oli maailman vahvin demoni, manalan valtias.



Samana iltana kun kerroin Hugolle että saamme toisen lapsen, päätin myös edetä suhteemme kannalta. Tein meille illalliseksi juustoleipiä, ja kun me niitä söimme ja juttelimme päivän kuulumisia, kaivoin taskustani sormuksen.
"Tiedäthän Toivo että rakastan sinua ja vain sinua?"
"Kyllä tiedän Emma. Ja niin minäkin rakastan sinua", Toivo sanoi ja minulta valui kyynel silmästäni.
"Haluan elää loppuelämäni sinun, ja vain sinun kanssa. Joten niin minä Emma Williams kysyn sinulta Toivo, tuletko miehekseni?", kysyin ja katsoin Toivoa silmiin.
"Kyllä Emma! Minä tulen!", Toivo sanoi, otti sormuksen rasiasta ja laittoi sen sormeensa. Suutelin Toivoa intohimoisesti.

Elämä oli ihanaa <3



Illalla kun vein Hopen nukkumaan, ja kävin itse nukkumaan Toivon kanssa. Miten olisin voinut arvata, että Hugo ei ollutkaan poissa elämästämme.

Hope nukkui syvää unta, ja vääntelehti ympäri kehtoa. Hän näki unta, jossa oli mies, vihreäihoinen mies.
"Hope, kuuntele. Kun heräät sinä kävelet ovelle, avaat oven, tulet syliini ja me lähdemme pois täältä. Alamaailmaan. Manalaan. Tottelethan minua, olenhan isäsi"

Hope käänsi kylkeä ja avasi silmänsä. Silmissä oli hullun kiilto.



Aamulla kun heräsin, ja menin herättämään Hopen. Hope ei ollut kehdossaan.
Juoksin Toivon luokse ja itkin. Etsimme koko talon läpi, mutta emme löytäneet Hopea.
Kului viikko, ja toinen. Kului puoli vuotta. Ja yhdeksän kuukautta.
Emme löytäneet koskaan Hopea.

Mutta pahoin pelkään että Hugolla oli näppinsä pelissä tässä.


Nyt tämä tarina on loppu. Taino sinä voit vaikuttaa haluaisitko tietää Hopen elämästä Manalassa jne. Vai et. Kommentteja otan kuitenkin vastaan :)