Minulla on elämä, ja pelaan Simssiä silloin kun jaksan ja kerkeän. Jos en ole kuukauteen päivittänyt, niin ei se mikään maailman loppu ole. Nyt kun olen vielä lukiossa, osat saattavat tulla tosi epätasaisin välein.
En takaa mitään, mutta yritän toimia vähän reippaammin.
Nauttikaa jaksosta!
Hugo marssi Duckin luo, ja katsoi minua.
"Tässä esimerkki siitä, mitä tulet vielä kokemaan. Takaan, että kun on vuorosi, se tulee sattumaan", Hugo sanoi, katsoi Duckia ja napsautti sormiaan.
Huusin niin kovaa että ääneni varmasti kaikui naapuriin naapuriin. Ei, ei voi olla totta.
Duck oli kuollut! En voinut uskoa että Hugo pystyi tappamaan viattomaan luontokappaleen. Kenen kehräystä nyt kuuntelisin. Kuka lohduttaisia minua, ja ketä nyt ruokkisin.
Masennuin täydellisesti, ja syvennyin lukemaan äiteille kirjoitettua kirjaa. Opin kaiken vaipan vaihdoista synnytttämiseen. En puhunut mitään Hugolle. En edes langettanut katsettani häneen. En. Vihasin tuota miestä, kummajaista.
Duckin lähdettyä ainut ystäväni oli tomaattipuun verso, jolle juttelin ja jota ruokin. Kasvi kasvoi raskauteni aikana, ja yhdeksän raskauskuulla, tomaattipuun verso oli jo aikuinen ja sain kerättyä tomaatit, ja menin tekemään tomaattikeittoa.
Makoisan keiton syönnin jälkeen tein niinkuin aina ennenkin että siivosin jälkeni, luin mielessäni ruokarukouksen, mutta en ääneen. Hugo ei tykkää siitä kun rukoilen. Mutta vähät minä välitän siitä mistä se kummajainen piti ja mistä ei.
Tunsin potkaisun vatsassani, ja alleni tuli vettä. Kiljuin apua, ja sitä että minut vietäisiin sairaalaan. Tuska oli kamala, ja kun kukaan ei auttanut minua tai edes antanut rauhoittavia.
"APUA!!!!!", huusin.
"Sinä nainen et mene sairaalaan. Sinä synnytät minun poikani nyt, heti ja siinä. Kuulitko!?? Pistäppä vauhtia, minulla on kiire, ja haluan nähdä poikani!", Hugo huusi ja tukisti hiuksiani.
Tukistus tuntui hiuksissani, ja alhaalla tunsin kun lapsi halusi ulos kohdustani. Ponnistin kovaa, ja kipu hellitti. Kuului lapsen ensiääni.
Olin äiti.
Nostin lapsen syliini ja katsoin sitä. Se oli perinyt Hugon ihon (en ikinä tule sanomaan Hugoa lapseni isäksi, en ikinä!), mutta muuten se näytti minulta. Pikkuruisilla käsillään se puristi sormeani, ja katsoi minua viattomilla silmillään. Mutta suurin yllätys minulle ilmeni kun vaihdoin ensimmäisen kerran vaippoja.
Lapsi oli tyttö.
Suutelin tyttöä otsalle, ja laskin sen kehtoon. Katsoin sitä. Lapsessa oli toivon kipinä. Toivo paremmasta tulevaisuudesta.
"Hope. Nimesi on Hope. Sillä sinä tuot minulle toivoa ja uskoa, lapseni", sanoin ja kyynel valui silmästäni. Halusin olla maailman paras äiti.
Sitten kuului kova karjaisu ja lastenhuoneen ovi aukesi..
"MITÄ SINÄ NAINEN MENIT TEKEMÄÄN??! SYNNYTIT MINULLE TYTÖN!!"
"Tytön nimi on Hope, ja sinä et ole hänen isänsä. Hopella on vain äiti.", sanoin Hugolle, ja suojelin kehtoa, ettei Hugo pääsisi käsiksi Hopeen.
"Tätä te molemmat tulette katumaan.....", Hugo sanoi, ja koko huone täyttyi valolla. Hugo käveli seinää päin, ja hän katosi.
Nyt jäljellä olimme vain me. Minä ja Hope.
Nykyisyys ja tulevaisuus.
Kommentit